perjantai 16. tammikuuta 2015

Opiskelijasolun sisustus - pieni koti kullan kallis

Mietin pitkään miten tätä asiaa lähestyisin vai lähestynkö ollenkaan. Vaihdoin tänään kuulumisia kahden blogikollegan kanssa ja siellä se inspiraatio iski. Halusin kirjoittaa tästä.

Kirjoitan painottaen asuntoasioita ja kodin merkitystä eli siksi tietyt asiat (lue: menneet ihmissuhteet) ilmaisen hyvinkin karkeasti. Sivuan tässä blogikirjoituksessa ihmissuhteitani, mutta lähestyn tätäkin aihetta kodin ja asunnon näkökulmasta.

Minulle koti ja asunto missä asun on aina ollut tärkeä. Siellä pitää näyttää kivalta, sen pitää tuntua kodilta ja siellä pitää haluta viettää aikaa. Jos kirmailen päivät ja yöt pitkät jossakin muualla, tiedän vältteleväni kotiin menoa. Miksi? Miksi en halua olla paikassa missä on minun kaikki tärkeät tavarani ja mistä maksan satoja euroja? Kotikotoa pois muutettuani asuin kolmiossa kahdestaan toisen henkilön kanssa - myöhemmin yksin. Asunto oli kaukana täydellisestä ja upeasta, mutta se tuntui kodilta. Olin mukana maalaamassa seiniä ja päättämässä, että keittiön yksi seinä saa sävyksi poltetun oranssin ja loput vaalean vaniljan. Innostuin silloin kokkailusta ja leipomisesta, keittiö oli kodin sydän ja väriläikkä. Eteinen, kylppäri ja olohuone kylmänsävyisiä ja moderneja. Keittiö oli kuin pieni kesämökki.


Muutin Helsinkiin. Tiesin etukäteen ettei soluasuminen sovi minulle (etenkään tuntemattomien kanssa) ja HEI se ei sopinutkaan :D. Se oli kuitenkin kauheudessaankin paras ratkaisu, sillä Helsingissä asuessa on helpompi etsiä sieltä myös yksiötä. Lopulta toivottomalta tuntuneen asunnon etsimisen ja ikävän asumismuodon jälkeen, kiitos sattumien summan, sain itselleni Kallion Hakaniemestä täydellisen sinkkuyksiön. Oman! Ihan itselleni! Kaikki oli melko uutta ja laitettua pintaa, mitä nyt ehkä vähän vasemmalla kädellä. Minulla oli iso ikkuna melkein ylimmässä kerroksessa ja kesäisin näin miten kuumailmapallot leijailivat siitä ohi. Kerran talitintti lensi ikkunasta sisään ja paskoi kuivumassa olleiden pyykkien päälle. Olin niin onnellinen, helpottunut ja rakastunut elämään.

Yksinelon lopuksi pakkasin kamani ja löysin itseni Töölöstä kivalta alueelta hemmetin isosta vastaremontoidusta asunnosta. Kaikki pinnat pistettiin uusiksi ja sain olla valitsemassa sinne esimerkiksi lattioita ja seinään maaleja. Pesukoneet, lattialämmitykset kylppäriin, liikkeestä reagoivat valot, erillinen kylppäri, korkea katto ja leveät ikkunalaudat. Asunto oli täydellinen ja kaikki siellä kylässä käyneet vihreitä kateudesta. Asunto oli myös naurettavan halpa vuokraltaan; maksoin Kallion yksiöstäni enemmän. (Tavallaan tämä muutto oli raastavaa minulle. Ei uuden hienon kämpän vuoksi, vaan siksi että jouduin luopumaan Kallion yksiöstäni, josta oli tullut minulle itsenäisyyden ja omillaan pärjäämisen symboli.) En kuitenkaan osannut leijua asunnolla, enkä siitä koskaan ottanut juurikaan kuvia edes blogin puolelle. Syntymäpäiväpostauksessa (miitti) näkyy joitakin kuvia. En ole koskaan ollut kerskuva persoona, häpeilisin varmaan loton päävoittoakin :D. Asuin isossa kämpässä ja myöhemmin kuvioihin tulivat kaksi lisälemmikkiä. 


Aikansa aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Pakkasin kamani ja päätin lähteä "Töölön valtakunnasta" yli 70 neliötä pienempään koppiin. Ystävä- ja kaveripiiriini kuuluu ihania persoonia, mutta tuntui pahalta kun yllättävän moni jompaan kumpaan lukeutuvista saattoi tokaista minulle: "miten sä raaskit lähteä sieltä asunnosta?", "MITÄ se kämppähän oli ihana!", "se oli unelma-asunto voisin muuttaa sinne koska vaan", "sulle tulee varmaan niin ikävä sitä asuntoa", "ai kauhee miten sä pystyit sieltä asunnosta lähtemään!?", "sä et tuu koskaan löytämään yhtä hienoa asuntoa ja noin halvalla!", "sä et voi lähteä siitä kämpästä!"

Moni oli eron jälkeen tietysti utelias kuulemaan kaikki, joten kerroin miten asiat menivät ja että nyt asuin väliaikaisesti näin ja tämmöisessä ja minulle on tosi hyvä fiilis ja koen pystyväni taas hengittämään. Tähän perään tuli usein joku yllämainituista lauseista. Enhän minä voinut olla onnellinen mitenkään ehei, mieti nyt vähän millasesta lähdit lipottamaan ja vielä omasta tahdosta, ihan hullu olet.


"Koirankoppi" toimi kesän ajan väliaikaratkaisuna. Neliöitä oli alle kaksikymmentä ja siellä asui kaksi ihmistä. Ilma ei vaihtunut suuntaan eikä toiseen, huone oli kuin sauna. Vaikka siellä ei tarvinnut tehdä muuta kuin nukkua, tuli siellä muutamat itkut itkettyä pelosta että väliaikainen ratkaisu jatkuu vielä pidempääkin. Eräs henkilö tykkäsi muistella, että entisessä kodissanihan ei ollut koskaan kesäisin kuuma ja talvella ei ollut kylmä. Kiitos muistutuksesta :)))! Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi minua piti muistuttaa asiasta? Olisiko ihan ok asua paikassa jota kutsuu kodiksi mutta sydän ei ole kotona mutta hei kämppä on kiva jäänpä tänne? Huoh.

Onneksi vierelläni oli ihana tyyppi, tsemppaava tuki ja turva. Teimme kaikkea kivaa koko kesän ja elämä hymyili. Silti, se että jokin niinkin olennainen asia kuin koti ei periaatteessa ollut olemassa oli turhauttavaa. Tiedän ihmisiä jotka asuvat mutta eivät koe asuntoaan kodiksi ja se on ihan fine. Minä en ole sellainen. Haluan tuntea vetoa kotiinmenemiseen siksi koska koti eikä koska pitää käydä kotona.  


Mitä kuuluu nyt?
Asun paikassa jota voin kutsua pieneksi kodiksi. Asumme tässä ihan ydinkeskustassa sijaitsevassa kämpässä nyt varmasti vähän pidempään, mutta tämä ei ole pysyvä koti. Olemme saaneet tämän näyttämään meiltä molemmilta, tämä on isompi ja täällä viihtyvät myös rakkaat karvalapseni mikä on kaikista tärkeintä. Minun tekee mieli lähteä kotiin, tykkään olla ja viettää aikaa kodissa. Entisessä asunnossa ei juuri ollut mattoja ja jääkaapissa ei ollut magneetteja. Täällä olen heitellyt mattoja vähän joka puolelle ja jääkaappia koristavat nätit postikortit, joita olemme myös nykyisen mieheni kanssa yhteisillä matkoillamme tänne kotiimme lähettäneet.    


Asumme ylimmässä kerroksessa ja keittiön ikkunasta näkyvät Helsingin värikkäät peltikatot. Sängyltä katsottuna näen myös kattoja ja loputtomasti taivasta. Kuumailmapallot eivät leijaile ikkunan ohi, mutta näen kauempana jylhien nostureiden siluetit.

Ikkunalaudat ovat leveät ja yksi seinä maalattiin toiveen mukaisesti tummemmaksi. Kiinteä kattolamppu on ruma, mutta kauniit omat pöytävalaisimet, tunnelmalamput ja kynttilät tekevät valaistuksesta tunnelmallisen. Olemme menossa mieheni kanssa jo toistamiseen Lontooseen ja tällä hetkellä tätä kirjottaessa Nestori nukkua tuhisee sylissäni. Vanhassa asunnossa se tai Sofia eivät tehneet sitä koskaan. Kumpikaan ei näe itseään asumassa Helsingissä loppuelämää ja myös tätä on suunniteltu hieman jo yhdessä - kuten myös miltä meidän tuleva unelma-asuntomme tulee näyttämään ja mitä sinne haluamme :).  


Kaikki on hyvin.

9 kommenttia:

  1. Mulle asuntoni ei ole ollut pitkään aikaan koti. Olen asunut entisen avokin kanssa, yksiössä, solussa ja nyt tutun kämppiksen kanssa kaksin. Luultavasti tulen vielä muuttamaan yksiöön ennen kuin alan katsella sitä "vakavampaa asuntoa" jostain muualta. Väliaikaisuus tuntuu kaiken kaikkiaan leimaavan asumistani kovasti, enkä tykkää siitä yhtään. Huomaan myös, että mitä tärkeämpi asunto mulle on, sitä siistimpänä sen pidän! Tavarat jäävät helposti lojumaan, kun "koti" ei voisi vähempää kiinnostaa.

    Ajattelemaan laittava postaus, kiitos siitä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on muuten ihan totta tuo mainitsemasi siisteysasia :). Kun ei ole niin väliä eikä justiinsa niin miksi kodin pitäisi näyttää kivalta ja olla siistissä kunnossa?

      Oleppa hyvä, tästä sai kirjoittaja itsekin mukavaa pohdintaa :)

      Poista
  2. Koti se olla pittää ja kotoisakin vielä. Ukkeli aina leuhottaa sillä, kun hän ei oo kiintyny materiaan ja kämpälle ja sisustuksella ei oo niin väliä, eikä siis voi mitenkään tajuta sitä että mulle on hirveen tärkeetä se mitä mun ympärillä on että pystyn ylipäätään hengittämään. Saati sitten tekemään luovaa työtä. Pittää olla kunnon ikkunat, että näkee ulos ja valo pääsee sisään. Nyt kun on etitty Koreasta kämppää ni mää sannoin että pääasia että ulos näkee kunnolla eikä vastassa oo vaan joku seinä. Mää niin rakastan olla kotona, että saa nähä millanen ikävä tuolla maailmalla vielä tulee :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot oikeassa! Rakkaassa ja kotoisassa paikassa kaikilla tavaroilla on oma tärkeä merkityksensä. Entisessä asunnossa "joustin" monissa asioissa ja tavallaan luovutin osan jutuista ullakoille koska "ne eivät sopineet asunnon tyyliin ja sisustukseen". Olin sitä mieltä itsekin, vaikka aina välillä tiettyjä esineitä kaipasinkin. Joustin mm. mattojen määrässä, ja esimerkiksi eteisessä ja keittiössä ei ollut laisinkaan mattoja x____x. Nyt tämä tilava koirankoppi on suurinpiirtein vuorattu matoilla ja lattiaa tuskin näkyykään :'D

      Poista
  3. Liittyykö sulla vuokra-asumiseen mitään tuntoja? Minusta usein tuntuu, kuin olisin jollekin toiselle vastuussa asunnostani ja että se asuminen olisi luonteeltaan aina väliaikaista. En tosin omaakaan kämppää haluaisi, koska siihen liittyisi vielä enemmän vastuuta (no enpä kyllä lainaakaan saisi, että se siitä). Tarvitsen toisen (läheisen) ihmisen jakamaan tilaa, että tunnen olevani kotona. Pelkkä tila saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja kysyn, että kuka olen täyttämään tätä tilaa ja häpeän tavaroittenikin olemassaoloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan joitain samankaltaisuuksia, omistusasuntohan olisi se järkevin ratkaisu mutta sekin tuntuisi niin sitovalta. Kaupunkiin ja ympäristöön. Ja niiin aikuiselta, en ole vielä valmis päättämään semmoisia :D! Helsingistä tulen asuntoa tuskin koskaan ostamaan, ihan sikahintaisia ja en koe että asettuisin tänne lopullisesti.

      Yksin en ole oikein koskaan tykännyt asua pidempää aikaa, kyllä sitä kaipaa läheisen ja tarpeeksi samanlaisen tyypin tilaa jakamaan ja kokemaan yhdessä asioita :).

      Poista
  4. Ihana tämä teksti, kiitos. :)

    Mulle koti on aina ollut turvapaikka, ja siksi kai panostankin siihen suhteellisen paljon (tai mikä nyt on panostamista sitten niin). Mutta tietyllä tapaa en koe olevani kotona monessakaan kaupungissa. Tai… Helsinki oli koti. Lähinnä kai siksi, ettei mulla ollut sieltä mikään kiire pois moneen vuoteen. Mutta nyt tiedän, etten haluaisi olla Oulussa loppuelämääni.

    Mutta minne sitä lähtisi? Ja olenko sitten kuitenkin aina ns. irrallinen, ja pakonomaisesti yritän tehdä asuinpaikastani KODIN, vaikkei se ole edes mahdollista? Vai analysoinko taas vähän liikaa ja koen pientä ahdistusta asiasta, jota ei edes ole olemassa? Todennäköisesti.

    VastaaPoista